(...kaiken takana on nainen...)

Katja, 40 wee, kokoaa päivätyökseen Volvon rekkoihin johdinsarjoja. Kolmivuorotyö syö miestä, mutta sinnillä painaen kaiken vapaa-ajan nykyään vie harrastukset. Tokon, haun ja näytelmien treenaamisen lisäksi on yritystä käydä ratsastamassa sekä hoidella kotona niitä "pakollisia" hommia. Koti ja pihahommat ovat kuitenkin lähellä sydäntä. Hieman mustalaisverta suonissa?? kun olisi aina lähdössä jonnekki reissuun. Ei malta pysyä aloillaan, vaan aina pitäisi olla tekemistä.

Janne, reilusti alle 4-kymppinen remppasi aikansa rekkoja ja raskasta kalustoa... Siis vähän niinku Katjan jälkiä.. nykyisin siirtynyt Kalmarin mieheksi ja Make Things Easy. Uskollinen talkkari/autokuski/kepo/kaikkea mahdollista, ennenkaikkea paras ystävä! Janne on oikea monitoimimies, blackanddecker :) Toteuttelee niitä Katjan vähemmän älyttömiä suunnitelmia sitä mukaa kun ehtii. Jannea kiinnostaa myös vanhat historialliset asiat (kuten Katja...) Janne on meidän rauhallisempi osapuoli, joka pitää Katjan -ne- hurjimmat suunnitelmat aisoissa.

Ja mistähän se ajatus oikein lähti?

Historian havinaa…

Joskus 70-luvun puolivälissä saimme ensimmäisen koiramme. Tai totuushan oli, että koira hankittiin hyvin perinteisin konstein: kolme parkuvaa kakaraa huutaa kyläpaikassa, että me halutaan tää koiranpentu!!! Näin siis meille saapui Moppe, sekarotuinen pystykorva. Moppe karkaili ja räkytti, paljon muuta en siitä muista. Moppe alkoi käyttäytyä äkäisesti lapsia kohtaan, ja niin se vain yhtenä päivänä oli ”karannut”…

80-luvun alussa isä sai pitovaikeuksien takia työkaveriltaan aikuisen saksanpaimenkoiran. Ringo tuli eräänä yönä meille,muistan hyvin sen jännityksen,kun odottelimme yöpaidoissa koiran tulemista. Ringo oli todella mukava koira,se tuli hyvin toimeen meidän lasten kanssa. Ringon myötä myös kiinnostus koirankoulutukseen heräsi, joskin tämä suuri uros vei pikkulikkaa mennessään jos tahtoi. Tähän aikaan olimme parhan kaverini kanssa käveleviä koirakirjoja,rodut opeteltiin ulkoa ja aikakauslehdet leikeltiin koirankuvia keräillessä:) Ja kun omat eivät riittäneet, siinä sivussa lenkitettiin naapureidenkin koirat. Mukavia muistoja Ringosta: teimme hevosen päitsistä Ringolle ”valjaat” ja koira veti meitä pulkalla pitkin kelkkareittejä metsässä. Hurjaa kyytiä.

RINGO ja Ringopaitainen Katja

80-luvun lopulla tuli sitten kolmas ja samalla viimeinen lapsuuskotimme koira Pete. Peten otimme luokkakaveriltani, sen äippä Rippe oli todella kaunis ja mukavaluonteinen sheltin ja pystykorvan sekoitus.

PETE

Kun sain opiskelut päätökseen, hankin myös ensimmäisen oman koirani. Saksanpaimenkoira Susi tuli minulle aikuisena, taustoja sen kummemmin tutkimatta otin koiran. Suden kanssa aloitimme jäljen harrastuksen sekä tokoilut. Susi oli hieno koira, mutta jotain sen aiemmassa elämässä oli sellaista, että päätin luopua koirasta, kun ongelmia alkoi ilmetä. Niihin aikoihin alkoi kotipaikkakunnallani myös koiraharrastus nostaa nokkaansa, ja meitä koirankouluttajia pörrätä kentillä. Suurena apuna ja oppi-isänä koirankoulutuksen saloihin meillä toimi Arvo Aalto, joka tunnetaan parhaiten opaskoiristaan. Saavutuksina mm. moninkertainen opastuksen Suomen Mestaruus Opas Nassen kanssa.

Haapavetiset tokoilemassa Oulussa: Asko&Netta, Arvo&Nasse, Marra&Britte, Katja&Susi ja Paula&Pauliina

Suden jälkeen kouluttelin tuttavani sileäkarvaista noutajaa, Karoliinaa. Karoliinan kanssa suoritin taipparit hyväksytysti läpi, kävimme näyttelyissä ja tokoilimme. Tästä minulle jäi kiitoksena lupaus pennusta, kunhan Karo astutettaisiin.

Kersantti Karoliina

Sitten tuli jälleen aika ottaa oma koira, ja näin saksanpaimenkoira Tinka tuli taloon. Ja tämä vuoden 1992 loppu olikin aikamoista hulinaa, sillä pian Tinkan jälkeen perheeseemme tuli myös Janne. Tinka testasi Jannen koiransietokykyä kaikin tavoin, välillä hirvitti, mitä tästä tulee, kun koiranpentu roikkui koko ajan Jannen kintuissa kiinni. Hyvä siitä tuli=)

LOTTA & TINKA

1993 alussa Karoliinan kiitospentu löysi myös paikkansa meidän perheestä. Janne vastusti toista koiraa, mutta eräänä päivänä se vain tuli. Ja Jannen maatessa sohvalla, Lotta kävi heti kakalla siihen eteen.

Tinka harrasti jälkeä JK1 sekä tokoa avoimeen luokkaan asti. Luonnetestistä Tinka sai hienot 235p. Lotta harrasti tokoa, mutta lajissa ei tullut saavutuksia, Lotta oli enemmänkin sohvachamppiooni. Muistan yhden ja sen meidän ainoan tokokisan, kun Lotta seuraamisessa lähti töpöttelemään makkarakojulle… takaisin kehään jatkamaan, ja teki sen uudestaan. Niinpä meidät diskattiin kisasta;) Lotta oli jotain ihan muuta, mitä flatit yleensä. Rauhallinen, pieni ja helppo koiruus.

Näyttelyissäkin kiertelimme, vaikkei menestystä sillä rintamalla tullutkaan. Näyttelykehistä tutuksi tuli myös Sentan nykyinen agikuski Pasi, joka niihin aikoihin juoksi miltei "työkseen" sakemannikehissä esittämässä koiria.

Tinkan ja Lotan kanssa elettiin Haapavedellä vanhalla koululla, missä pidimme samalla myös koirahoitolaa. Kennelseurassamme viriteltiin tokotreenejä, saimme oman koulutuskentän, käytiin kursseilla ja toiminta oli aktiivista. Joskin pk-tokoharrastajat metsästyskoiravoittoisessa seurassa aiheuttivatkin välillä konflikteja;)

Sitten tuli eteen muutto Kempeleeseen vuonna 1998. Harrastaminen jäi vähemmälle kaiken muun touhun myötä. Saimme lopulta Haapavedeltä koulun myytyä ja voimme alkaa etsimään täältä omaa kotia. Siinä välissä jouduimme luopumaan Tinkasta. Uusi koti löytyi, alkoi remontti, Lotta sairastui ja yrityksistä huolimatta jouduimme antamaan periksi. Koiraton koti tuntui tyhjältä.

Puoli vuotta mietin rotua ja etsin… pikkuhiljaa tolleri-aussi-bortsu mietintä kääntyi bortsuun. Pentuja ei ollut tarjolla siihen "hätään", ja lopulta löysin ilmoituksen puolivuotiaasta nartusta. 2001 kesällä lähdimme katsomaan Sentaa, ja se lähti mukaamme. Siitä alkoi taival bordercollie maailmassa!! Ja päivääkään en ole rodun vaihtoa katunut! Nyt voin sanoa, että onneksi ensimmäinen bortsuni oli juuri Senta, sen kanssa on ollut niin helppoa -kaikinpuolin. Sentan ollessa neljävuotias alkoi pentukuumetta pidellä, mutta koetin malttaa mieleni,ettei tule liikaa koulutettavia juttuja yhtäaikaa kahdelle koiralle. Maltoin mieleni,ja niin saimme sitten 2005 Ruskan sekoittamaan elämäämme...Ja nyt voin sanoa senkin, että onneksi Ruska ei ollut ensimmäinen bordercollieni!!

Ja tarina jatkuu...